Ympäristöministeriön helmikuussa 2025 julkaisema luonnos hallituksen esitykseksi rakentamislain muuttamiseksi ehdottaa muun muassa, että asuminen ja lyhytvuokraus erotettaisiin nykyistä selkeämmin toisistaan (141 b §). Lyhytvuokraus, jossa asunnon haltija ei itse asu kohteessa, rajoitettaisiin enintään 90 vuorokauteen vuodessa – tai 180 vuorokauteen, jos kunta sallii sen rakennusjärjestyksessään.

Ympäristöministeriö pyysi rakentamislain muutosesityksestä lausuntoja ja julkaisi heinäkuussa 2025 lausuntoyhteenvedon. Lausuntoyhteeenvedosta ilmenee, että hallituksen esitysluonnos herätti runsaasti kiinnostusta, ja ympäristöministeriön saamat 318 lausuntoa nostivat esiin muutoksien osalta sekä kannatusta että kriittisiä näkökulmia. Rakentamislain uudistusta pidetään tärkeänä, mutta lausunnoissa painottui tarve selkeämmälle sääntelylle, täsmällisemmille perusteluille ja vaikutusarvioille, erityisesti lyhytvuokrauksen rajoitusten kohdalla.

Korkein hallinto-oikeus (KHO) otti ennakkopäätöksessään kantaa siihen, millä edellytyksillä rakentamattoman rakennuspaikan korotettua kiinteistöveroa voidaan soveltaa. Päätöksellä voi olla vaikutusta erityisesti kuntien verotuskäytäntöihin sekä siihen, miten maanomistajien oikeusturva toteutuu verotuksessa.

Linja-autoyhtiö ajoi reitillään tietä, jota hallinnoi tiekunta. Tiekunta oli myöntänyt yhtiölle luvan käyttää yksityistietä ja päättänyt periä siitä käyttömaksun. Tähän päätökseen tyytymättömänä yhtiö ja kunta veivät asian käräjäoikeuteen, joka katsoi tiekunnan päätökset pätemättömiksi.

Tiekunta valitti asiasta korkeimpaan oikeuteen. Korkeimmassa oikeudessa ratkaistavaksi tuli kysymys siitä, oliko tiekunnalla oikeus päättää yksityistien käytöstä ja maksun perimisestä – eli oliko linja-autoliikenteen katsottava vaativan tiekunnan luvan.

A oli ostanut kiinteistön perustettavan yhtiön lukuun ulosottomiehen toimittamassa julkisessa huutokaupassa. B Oy, joka oli perustettu huutokaupan jälkeen, väitti ottaneensa kaupan vastattavakseen ja haki saannolleen lainhuutoa. Kysymys lainhuudon myöntämisestä, kun yhtiön rekisteröiminen ja väitetty kaupan vastattavaksi ottaminen olivat tapahtuneet ennen ulosottokaaressa tarkoitetun kauppakirjan antamista.

Asunto-osakeyhtiössä oli tehty päätös yhtiöjärjestyksen muutoksesta, jolla yhtiön osakkeiden lukumäärää lisättiin aiemmasta. Asunto-osakeyhtiön osakkeet omistanut ja osakkeiden antamisesta päättänyt rakennusyhtiö panttasi osakkeet velkojilleen ja ajautui myöhemmin konkurssiin. Konkurssipesä riitautti panttivelkojien etuoikeusvaateet. Korkein oikeus kuitenkin katsoi ratkaisustaan ilmenevillä perusteilla, että yhtiössä oli päätetty uusien osakkeiden antamisesta asunto-osakeyhtiölain mukaisesti ja panttivelkojilla oli siten etuoikeus saataviinsa rakennusyhtiön konkurssissa.